Mikä susta tulee isona?

Lapsen haaveilu

Poliisi, hotellinjohtaja kuten isästä, kampaaja, eläinlääkäri. Aina sitä sai vastata tähän klassiseen sukulaisten, ystävien ja kaukaisten tuttujen kysymykseen “mikä sinusta tulee isona?”. Aina tähän myös odotettiin vastausta, ihan kuin vastaus olisi harkittu tai loppuun asti mietitty. Sitä sitten vastasi, mitä sen hetkinen mututuntuma uskoi todeksi. Lopulta vastaukseen alkoi itsekin uskoa, “kai musta sit tulee poliisi”.

 

Jossain vaiheessa pääsin yli edellä mainituista vaihtoehdoista ja aloin melkein tosissaan miettiä omaa tulevaa uraa, jota kaikki tuntuivat niin kovasti pohtivan. Tässä vaiheessa tavoitteet kohdistuivat kohti yliopistokoulutusta, vanhempani, veljeni ja serkkujeni tapaan. Tästä alkoi haaveilu oikeustieteellisestä, joka kesti lopulta neljän epäonnistuneen hakuvuoden verran.

 

Ammatin valinta laput silmillä

Rakkauteni liikuntaan ja terveelliset elämäntavat ohjasivat mut jopa aika odotetusti Metropolian Ammattikorkeakouluun opiskelemaan fysioterapiaa. Valinta tuntui loogiselta ja myönnän, olin opinnoista ja tulevasta ammatista todella innoissani. Kaikki menneet vuodet olin kysynyt itseltäni tätä samaa kysymystä, joka vanhempana muuttui muotoon “Mitä sä kelasit tehdä?”. Olihan se tosi iso huojennus kun pystyin vihdoinkin vastaamaan ilman epäröintiä, eikä vastaus johtanut enää lisäkysymyksiin.

 

Opintojen ihan ensimmäisenä päivänä ja ihan ensimmäisellä tunnilla meitä tuoreita opiskelijoita onniteltiin huimasta saavutuksesta, olimme saaneet opiskelupaikan “johon on tilastollisesti vaikeampi päästä kuin lääkikseen”. Tämän taianomaisen lauseen antamalla energialla puskin opinnot kolmeen vuoteen ja vitsit olin itsestäni ylpeä.

Aloitin fysioterapeutin työt muutama kuukausi ennen valmistumista, joka ei ole meidän alalla hirveän yleistä, vain koska töitä ei ole tarjolla. Tästä puheen ollen, tällä ihan ensimmäisellä Metropolian tunnilla meidät vakuutettiin myös ajattelemaan, että töitä riittää ja fysioterapeutit ovat työmarkkinoilla kovaa valuuttaa. Työnsaannista ei tarvitsisi murehtia. Ikävä kyllä näin ei ole. Kilpailu on kovaa, tekijöitä on paljon, mutta avoimia paikkoja vähän. Mutta niin on monella alalla, eikä se ole tämän tekstin pointti. Jatka siis vain lukemista.

 

Todellisuus päin pläsiä

Oon aina tykännyt haastaa itseäni ja mulle on aina ollut selvää, että samaa työtä en pysty tekemään loputtomiin. Samalla tarkoitan siis kirjaimellisesti samaa, ilman etenemisen mahdollisuutta. Tajusin työelämään hypätessäni, että tulen ikuisesti tekemään fyssarin töitä, joko täällä, tuolla tai jossain muualla. Samaan aikaan ystäväni saivat palkankorotuksia säännöllisin väliajoin, tittelit vaihtuivat ja työpaikat muuttuivat a:sta ö:hön. Mun titteli olisi fysioterapeutti työpaikasta riippumatta, enkä edes aloita puhumaan palkkakehityksestä (newsflash, se ei ole hyvä). Toki voisin jatko-opiskella esihenkilön hommiin tai erikoistua vaikka neurologiseen fysioterapiaan, mutta rehellisyyden nimissä, nämä eivät sytytä minkäänlaista liekkiä sisälläni. Älkää ymmärtäkö väärin, fysioterapeutin työ on kivaa ja oon siinä omasta mielestä aika hyvä, mutta aina se ei riitä.

Ehdin tehdä fyssarin töitä 1,5 vuotta ennen äitiyslomalle jäämistä. Nämä kuukaudet ovat olleet todellista reflektoinnin aikaa ja huomasin taas palaavani samaan vanhaan kysymykseen, mutta tällä kertaa kysyjänä olikin minä itse: “mitä ihmettä mä haluan tehdä?”. Pohdin samaa vielä tätä kirjoittaessakin. Eli jos odotat tämän tekstin päättyvän johonkin tajunnan räjäyttävään ratkaisuun, tulet pettymään.

 

Oman onnen tuottaja

Aloitin Youtube-videoiden kuvaamisen lokakuussa -21, eikä takasin päin ole ollut katsomista. Musta on ollut niin älyttömän mielenkiintoista luoda jotakin aivan tyhjästä ja tuottaa omannäköistä sisältöä ilman muiden mielipiteitä. Innostuin suht samaan aikaan Instagramista ja oon tehnyt siitäkin itselleni pienen harrastuksen. Huomaan innostuvani asioiden tuottamisesta, katsojien tai seuraajien määristä riippumatta. Oon edelleen yhtä innoissani kymmenestä videoni katselukerrasta, kuin joku olisi kymmenen eurosetelin löytämisestä. Kommentit ovat puolestaan täyttä kultaa, oli niitä yksi tai viisitoista. Näiden harrastusten myötä kauan odotettu kipinä on alkanut taas muodostua. Opin joka päivä uutta, yksikään päivä ei tunnu samalta kuin edellinen ja mikä ihaninta, teen koska haluan.

 

Eli tässä sitä ollaan, taas tuottamassa jotakin ihka omaa täydellä sydämellä. En tiedä mikä musta tulee isona, mutta haluan olla oman onneni tuottaja ilman kehittymisen muureja.