Aika ennen vauvaa
Oon aina ollut melko sujut itseni kanssa, pienistä epävarmuuksista huolimatta. Eiköhän meillä kaikilla ole joku asia itsessämme, josta emme niin pidä tai jonka voisimme pistää vaihtoon ilman suurempaa katumusta. Juuri siksi, koska ollaan kaikki samassa veneessä, oon oppinut olemaan ok mun vauvahiusten ja olemattomien kulmakarvojen kanssa. Ehkä siksi niiden isojen Hollywood tähtien täydelliset vartalot ottaa päähän, ei se ole todellisuutta.
Samalla tapaa jokaisella meistä on tietty lempijuttu omassa kehossamme. Tykkään mun pisamoista, pituudesta ja keskivartalosta. Kaksi ensimmäistä ovat tietysti sellaisia, joihin en voi vaikuttaa ja ironisesti myös ne asiat, joista mua on nuorempana eniten pilkattu. Mulla on aina ollut omasta mielestä aika vahva keskivartalo ja se on mulla myös se osa kehosta, josta rasva palaa ensimmäisenä ja tehokkaammin kuin mistään muualta. Tottakai ruokailutottumukset vaikuttavat lihasmassan näkymiseen myös mun kohdalla, mutta yritän vain sanoa, että core on aina ollut mulla yksi niistä asioista, josta oon itsessäni tykännyt.
Raskausaika
Raskausaika oli musta ihanaa aikaa, eikä mahan kasvaminen haitannut yhtään. Itse asiassa odotin sen kasvamista kuin kuuta nousevaa, onhan raskausmaha yksi kauneimmista asioista mitä tiedän. Kasvava maha symboloi uuden elämän alkua ja se on musta ikään kuin naisten oma supervoima, synnytyksestä puhumattakaan. Mun itsevarmuus jopa kasvoi raskauden aikana ja oli paljon hetkiä, kun tunsin oloni aidosti kauniiksi. Yhtäkkiä joka suuntaan sojottavat babyhiukset ja kulmakarvattomuus eivät niin haitannukaan.
Aika synnytyksen jälkeen
Tiesin kehon muuttuvan synnytyksen jälkeen, enkä suoraan sanottuna uskonut välittävän miltä tulisin näyttämään vauvan syntyessä. Suureksi yllätykseksi toisin kävi. Peiliin katsominen onkin yhtäkkiä vaikeaa, enkä näe enää sitä kehonosaa, josta olin vielä raskausaikana niin ylpeä. Maha tuntuu kauttaaltaan pullataikinalta ja alavatsa roikkuu sektioarven yläpuolella. Fysioterapeutti-minä tunnustelee iltaisin vatsalihasten välistä jännesaumaa, joka on menettänyt aikaisemman elastisuutensa ja samalla mietin kaikkea mitä oon erkaumasta oppinut. Valitettavasti en ole enää niin sujut itseni kanssa ja se tuntuu pahalta.
Pahalta tuntuu myös se, että tästä ei kai saisi puhua ääneen. Mun pitäisi olla vain kiitollinen omasta ja vauvani terveydestä, eikä valittaminen sovi. Tällaisia kommentteja oon saanut tuntemattomilta, jos oon joskus ilmaissut (huom. rehellisiä) huonoja fiiliksiä, ja itkeminen on tätäkin isompi nou nou. On kai sanomattakin selvää, että oon kiitollinen Eemistä ja elämästä ylipäätänsä, eikä mun kiitollisuuden tunne katoa mihinkään vaikka joskus itkettää. Ajatella kun opettaisin Eemiä pitämään tunteensa omana tietonaan vain koska “jollain menee huonommin”. Voin vain kuvitella mitä tunteiden piilottaminen aiheuttaisi, järkihän siinä menisi!
Pikakelaus tähän hetkeen
Sektiosta on nyt vähän yli kaksi kuukautta ja musta tuntuu tällä hetkellä ihan hyvältä. Maha sekä synnytyksen jälkeinen turvotus on selvästi laskenut aiemmasta, enkä tuijota peilikuvaani enää yhtä tuimasti, kuin ensimmäisten viikkojen aikana. Erkaumaa mulla on noin parin sormen verran ja keskivartaloa kuntoutan päivittäin kevyillä vatsalihasten aktivaatioharjoitteilla. Itsetunto kohoaa pienen askelin, mutta itsevarmaksi en itseäni tällä hetkellä kuvailisi.
Kuten jo totesin, meillä jokaisella on asioita, mistä itsessämme tykkäämme. Pisamoiden ja pituuden lisäksi tykkään kyvystäni näyttää aidot tunteeni ja oon mä myös aika hyvä äiti. Hei, tajusin vasta nyt, että sehän on jo kaksi uutta asiaa ensimmäiseen listaan verrattuna! Hah, tulipas hyvä mieli!
